"Kukaan mies ei ottaisi lihavaa tyttöystäväkseen"

Äsken mä törmäsin tuohon lauseeseen. Kukaan mies ei halua lihavaa naista. Voisin ihan hyvin kuvitella itseni, silloin kun olin 15v, ottamaan tuon lauseen todesta. Laihduta, laihduta, laihduta... Ehkä joku vielä tykkää susta. Miehet tykkää vaan tosi laihoista. Sellaisista jotka eivät koskaan syö pizzaa, hampurilaisia, karkkia. Noloa syödä pizzaa miehen seurassa, se ajattelee että oot hirveä läski!

Tänään kumminkin törmäsin erääseen 25-vuotiaaseen naiseen, joka oli erittäin tuota mieltä. "Eihän kukaan ylipainoinen nainen vaan voi millään löytää miestä? Ei kukaan mies sellaista kelpuuta". Niin, maailmassa on miehiä, jotka oikeastikin voisivat ottaa vain sen laihan, mutta kyllä on olemassa myös sellaisia, joille tärkeintä ei ole paino. Esim. mä en ole hyväkroppainen, mä en ole laiha, en ole mielestäni nätti. Silti mä löysin vierelleni miehen, joka rakastaa mua, kaikkine vikoineni. Joskus olin ihan hirveän mustasukkainen, kun olin täysin varma että se tahtoo itselleen jonkun hyvännäköisen mun kamaluuden sijaan. Jotenkin oon vähitellen kasvanut siitä irti, ja nykyään en koko aikaa asialla päätäni vaivaa. Totta kai tulee hetkiä, kun ajattelen "olisinpa tuollainen" nähdessäni hyvännäköisen naisen. Mutta tiedän sen, ettei tuo mies mun kanssani olisi, jos se tahtoisi mut vaihtaa. 

Joskus mulle tulee paha mieli siitä, miten jotkut oikeasti ajattelevat ettei ylipainoiset ole mitään. Silloin tällöin tällaisia sankareita tulee elämässä vastaan. Tai viime viikolla, kun koulussa eräs tyttö katsoi mua arvostelevasti, päästä varpaisiin, ja sitten se supatteli jotain kaverilleen. Sellainen sattuu joskus, mutta mä muistan myös sen, että mulla on lähellä ihmisiä, jotka musta pitää. Jos joku saa itselleen paremman mielen siitä, että arvostelee mun kaksoisleukaa, vatsaa, isoja reisiä tai isoa pyllyä, siinäkös sitten. On myös olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät välitä paljon toinen painaa. 

Mä oon kasvanut paljon ihmisenä. Niin kuin kerroin, joskus mä oikeasti ajattelin otsikon olevan totta. Mä mietin päivin ja öin, saisinko koskaan poikaystävää? Vielä 18-vuotiaana baarissa mä mietin ettei kukaan ikinä tule mulle juttelemaan, kuin ehkä kännissä. Mä tunsin itseni niin rumaksi kaikkien kauniiden ystävieni kanssa. Hoikkien, urheilullisten. Mä olin kuin joku, joka vain kulki mukana - antoi muiden mennä edelle ja jäin surkuttelemaan. 

Mutta kai se kaikki sitten muuttui siinä, kun tapasin jonkun, joka oli kiinnostunut musta. Kiinnostunut! Se oli niin uskomatonta silloin. Moneen kertaan epäilin ja pelkäsin, mutta turhaan. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja jokainen on oikeutettu onneen.