Eksyin tänne blogiini nyt pitkän ajan jälkeen ja luin kaikki vanhat postaukseni. Päätin tulla kirjoittamaan tänne kuulumisiani, mikäli joskus joku vielä eksyy tänne!
Paljon on tapahtunut kolmen vuoden aikana. Paljon on tapahtunut myös ennen sitä, mutta luonnollisesti en ole niistä asioista voinut puhua blogissa. Tulin aivan tavattoman surulliseksi lukiessani kirjoittamaani tekstiä: olin niin epävarma, surullinen ja maahan poljettu.
Lukiossa minulla oli ihan hyvä itsetunto vielä. En kokenut olevani mitenkään erityisen ylipainoinen tai jotenkin eri asemassa verrattuna ystäviini. Pukeuduin kuten tahdoin. Uskalsin laittaa kireän mekon päälle lähtiessämme baariin. Uskalsin olla oma itseni. Tapasin mieheni juuri ennen kuin lukio loppui. No arvata saattaa, rakastuin ihan täysillä ja pian asuimme yhdessä toisella paikkakunnalla, hänen kotipaikkakunnalla.
Aluksi elämä olikin ihanaa, mutta sitten kuvioihin tuli henkinen pahoinpitely. Hän haukkui minua sanallisesti käyttäen kaikkein pahimpia sanoja. Olin sotanorsu, tonnikeiju, rumilus, ällöttävä. Kaikkea en viitsi edes kirjoittaa. Olin täysin yksin vieraalla paikkakunnalla. Kyseessä oli kuitenkin ensirakkauteni, meillä oli hyviäkin hetkiä enkä uskaltanut lähteä. En ymmärrä oikein itsekään, miksi olin niin täydellisen kiinni siinä ihmisessä ja siinä elämässä siellä. Ehkä olin niin nuori, että ajattelin sen elämän siellä olevan loppuelämäni enkä uskaltanut haluta muutosta. Olinhan joskus kuitenkin rakastunut siihen ihmiseen. Klassisesti ajattelin myös, että hän varmasti vielä muuttuu.
Olin yksinäinen. En kokenut elämääni mielekkääksi, en saanut siitä irti mitään. Tässä vaiheessa alkoi myös meidän suhteessamme vaihe, jossa olimme lähinnä kämppiksiä. Syömisestä ja herkuista tuli ainoa turvallinen, miellyttävä tunne. Elämässäni ei ollut enää muuta iloa kuin herkut. Aloin pukeutua mustiin, kaapumaisiin vaatteisiin peittääkseni itseni. En jaksanut enää meikata tai laittaa itseäni.
Sitten. Henkisestä pahoinpitelystä tuli fyysistä. Ensin se alkoi humalassa, mutta vähitellen mies oli sellainen myös selvinpäin. Kaikki alkoi aina jostain pienestä jutusta, mistä hän suuttui. Minun satuttamiseen riitti sellainen asia, joka ei edes liittynyt minuun mitenkään. Jos hän oli vihainen jostain tai jollekin, minä sain kokea sen vihan. Aloin pelätä elämää ja elämistä. En osannut olla kotona rauhassa, pelkäsin ja murehdin. Jouduin myös varomaan sanojani ettei toinen suutu.
Sain työpaikan ja yritin sinnitellä. Sitten yhtäkkiä mies ilmoitti haluavansa erota. Hän kertoi ettei rakasta minua ja olen hänen mielestään todella ruma nainen ja katuu meitä. Tiedättekö sen, kun aina ihmetellään miksei huonosta suhteesta voi lähteä niin helposti? Miksei pahoinpidelty lähde vain? Olin niin maahan poljettu etten ajatellut ansaitsevani edes mitään muuta. Ajattelin olevani niin huono, että ansaitsen kaiken huonon ja pahan. Tästä syystä annoin periksi ja asuimme kuitenkin vielä yhdessä, vaikka ei meitä enää pariskunnaksi voinut kutsua kuin kulisseissa.
Lopulta, kuukausien päästä, tein itse päätöksen. Heräsin lauantaina varhain aamulla ja vain tiesin. Nyt olin tarpeeksi vahva. Sanoin miehelle, että nyt se kaikki on ohitse ja muutan takaisin kotipaikkakunnalleni. Tämän jälkeen olin niin vapautunut. Oli lämmin, aurinkoinen päivä ja lähdin kävelylle. Vastaan tuli komea mies, joka jo kaukaa hymyili minulle. Muistan kääntyneeni katsomaan taaksepäin ja tarkistaneeni hymyilikö hän todella minulle. En unohda tuota kohtaamista koskaan: se taisi näkyä myös ulkopuolelle, että olin vapautunut kahleista.
Sen jälkeen onkin tapahtunut paljon. Olen oppinut, että kaikki ne viat silloin aikanaan, voivatkin olla jonkun mielestä kauniita. Eron jälkeen aloin taas pukeutua enemmän siten, miten minä halusin. Laitoin hiuksiani ja meikkasin. Tein asioita, joista pidin. Aluksi ajattelin ettei ole ketään, joka pitäisi minusta, pluskokoisesta koon 46 naisesta. Olin elänyt jo pitkään ajatusmaailmassa, jossa pieni treenattu peppu oli ainoastaan hyvä ja toivottava. Naisen pitäisi olla hoikka ja kiinteä. Kaikki muu oli ällöttävää. Yllätyin siitä, että oikeasti kaikki ei ole niin mustavalkoista. Tapasin useammankin miehen, jonka mielestä olin kaunis, minulla oli sopiva peppu ja sopivat muodot. Ja voi kuinka vihasinkaan peppuani silloin joskus! Olin ihan häkeltynyt siitä, että minä riitän. Minä olen jonkun mielestä muuta kuin täysi rumilus.
Tapasin nykyisen mieheni 2,5 vuotta sitten. Hän on komea, fiksu ja urheilullinen. Ensin ajattelin ettei hän todellakaan ole minusta kiinnostunut. Hän on kuitenkin osoittanut sen monta kertaa vääräksi. Hän rakastaa minua omana itsenäni. Kaiken lisäksi hän pitää minua kauniina ja muistaa sen aina kertoa. Minulla ei varmastikaan olisi näin hyvää itsetuntoa ilman häntä: näiden 2,5 vuoden aikana hän on jaksanut aina kehua minua ja vartaloani maasta taivaisiin. Nykyään pukeudun juuri niin kuin haluan, laittaudun ja meikkaan juuri niin kuin minä itse haluan. Minun ei tarvitse peittää muotojani.
Tästä tuli todella pitkä, mutta toivottavasti se on antoisa jollekin. Huonossa suhteessa ei kannata olla. Kadotat siinä itsesi etkä enää uskalla olla sitä mitä todella olet. Minun blogitekstien takana on surua, pelkoa ja toivottomuutta. Vaikkei se välitykään lukijalle samalla tavalla, koska ihminen osaa peitellä hyvin. Arvostakaa ja rakastakaa itseänne!
