Ok, eihän tämä repsahtaminen ole mikään maailmanloppu. Ja ihan takuulla ylireagoin. Mutta jotenkin. Oon pettynyt vähän itseeni. En ole enää ollut niin tiukka. En oo yrittänyt tarkoituksella etsiä mahdollisimman kevyitä ruokareseptejä. Tietysti oon tehnyt perus kotiruokaa, mutta jotenkin tuntuu ettei se kumminkaan riitä. Tuntuu että syön paljon, ihan liikaa.
Oon kokenut paljon elämässäni. Oon hyvästellyt perheenjäsenen taivaaseen. Oon ollut syrjitty kaveriporukassa. Nyt mulla ei ole kavereita. Joskus haluaisin vaan jutella jollekin. Onhan mulla avokki, mutta silti. Mulla on ihania ihmisiä ympärillä, mutta joskus mietin, kelpaanko niille?
Ajattelin löytäväni kavereita koulusta. Sellaisia joiden kanssa voisin ajan mittaan käydä kaupungilla tai kahvilla. Mutta ehkä oon liian väritön ja kiltti, en oo äänekäs. Menen kyllä porukan mukana ja juttelen ihmisille, en ole koskaan yksin koulussa. Mutta oon huomannut, että monella muulla on syntynyt jo omat "kuppikuntansa". Niihin tuntuu olevan vaikea päästä sisälle enää. Paritöissä muilla on jo parit, kun mä jään vaille.
Ja välillä tapahtuu jotain, joka saa mut miettimään, välittääkö ne ihmiset mun ympärillä musta. Mulla on ollut aika pitkään "anteeksi että olen olemassa" -olo. Välillä se nousee pintaan, ja välillä se pysyttelee piilossa. Oon riippuvainen ihmisten hyväksynnästä. Haluan että joku hyväksyy mut. Se kai pitkälti tulee mun "entisestä elämästä". Sitten kun välillä tulee olo, ettei joku tietty rakas ihminen välitä musta, tuntuu että romahdan. En jaksa tehdä mitään, on alakuloinen olo. En tiedä, ehkä mä vielä joskus tarvitsen ammattiapua? Ehkä pelkään, että menetän jonkun, kun olen jo yhden rakkaan menettänyt?
Nämä asiat kai tänään johti siihen, että mä repsahdin. Halusin tuntea edes jostain hyvää oloa... Ja entisten tapojen mukaan näköjään mentiin.
Oon tyytyväinen, että alkaa viikonloppu. Aion pyhittää sen mielen levolle.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaKuten itsekin jossain vaiheessa tekstiä sivusit, repsahtaminen ei ole maailman loppu! Oot pärjännyt niin hyvin ja oot onnistunut saamaan elämäsi terveellisemmille raiteille, mutta eihän se onnistu hetkessä. Repsahduksista oppii, hetken ne kirpaisevat, mutta just sen takia niitä oppii tulevaisuudessa välttämään. Itselleni ainakin totaalinen herkuista kieltäytyminen on mahdotonta, vaikka sillä hetkellä selviäisinkin niin ennemmin tai myöhemmin itsekuri repsahtaa. Sitten voi vain ajatella että "olisinpa ottanut palan kakkua ja muutaman karkin silloin päiväkahveilla, niin ei olisi tullut tarvetta syödä yön pimeimpinä tunteina kaksin käsin suklaata ja juustonaksuja".
VastaaPoistaVaikka miten tahtoo muuttua ja saada nopeasti tuloksia, on annettava lupa repsahtaa ja epäonnistua, niistä saa helposti voimaa nousta ylös ja jatkaa eteenpäin.
Oletko katsonut suurinta pudottajaa? Jill & Bob puhuvat aina toisen viikon koettelemuksesta ja sen vaikeudesta, koska alkuun kilpailijoita on riepoteltu niin paljon että he ovat sekä henkisesti että fyysisesti uupuneita. Vaikkei nyt olekaan toinen viikko, voi tämän varmasti rinnastaa samaan tilanteeseen. Useista laihdutus- & elämäntapamuutosblogeista voi lukea ensimmäisen tai toisen kuukauden vaikeuksista, kun motivaatio ja usko itseensä meinaa loppua. Kukapa ei tahtoisi nähdä tuloksia kun on melkein kuukauden tehnyt täysin päinvastoin kun koko edellisen elämänsä?
Sulla on selvästi ollut vaikeaa, perheenjäsenen hyvästeleminen ja kiusaaminen, syrjityksi tuleminen ovat aina asioita joilla voi olla pitkäkestoinen, negatiivinen vaikutus. Väsyneenä ja surullisena on vaikea, ellei mahdotontakin treenata ja laihduttaa. Yritän varmaan sanoa, että älä vaadi itseltäsi liikoja heti alussa!
En sano tätä siksi että haluaisin piristää, vaan siksi, että mun on pitänt sanoa tää ihan kuun alusta asti, oot mulle ehdoton motivaatio ja ns. esikuva tässä elämäntapojen muutoksessa! Vaikka meidän lähtökohdat ja tavoitteet ovatkin kaiketi hyvin erilaiset, silti. Ihailen sitä aitoutta ja tahtoa mikä sussa on, senkin supernainen. Eivätkä repsahdukset, motivaation kadotukset tai huonot kaudet lannista sitä miten ihailen sua!
Nyt vain kokeilemaan mikä tuntuu omalta tavalta lähteä jatkamaan prosessia, ota käyttöön pienemmät, vaikka söpöt lasten lautaset ja houkuttele itsesi juomaan enemmän vettä tiputtelemalla lasiin elintarvikeväreillä värjättyjä jääpaloja. Pieniä askelia toistensa perään, välillä eteen ja sitten taakse, uudelleen eteen ja pidemmälle. Ei tässä tarvitse onnistua yhdellä isolla harppauksella, välillä saa stepata paikallaan tai juosta lähtöviivan ohi piiloon, tärkeintä on edetä niin että kroppa ja mieli ovat kumpikin kunnossa ja mukana touhussa. :)
En tiedä saako tästä selityksestä mitään selvää, mutta tiivistetysti halusin vain kertoa, että olet vahva ja ihana nainen, jonka ei aina tarvitse jaksaa olla vahva.
♥ tsemppiä vielä!
KIITOS <3 sä kirjoitit tosi hyvin, ja ihan älyttömän ihanasti. :) ihan huippua, että mä olen löytänyt blogin kautta mahtavia ihmisiä! Joten kiitos vielä kaikista ihanista sanoistasi, luin yön pimeinä tunteina kommenttisi, ja kyllä siinä oli hyvä nukahtaa. :)
PoistaMä itsekin tänään pohdiskelin, ja tajusin ettei se nyt niin vakavaa ole, vaikka mä eilen repsahdin. Sehän on ihan luonnollista, että joskus käy näin. Olen elänyt jo jonkin aikaa siten miten elin, en mä voi vain yhtäkkiä päättää että en enää ikinä syö suklaata. Ja muutos tosiaan vie aikaa. Tajusin tänään, ettei se mun motivaatio ollut mitenkään kadonnut, olin vaan itse niin pahoilla mielin ja väsynyt. Silloin tuntuu, että tekisi mieli heittää koko elämäntaparemontti pois. Mutta kyllä se usko aina palaa. :)
Ihan totta, kyllä mulla sen ensimmäisen viikon jälkeen on ollut vaikeampaa. Kunhan oon nyt tästä päässyt kokonaan "yli", sitten helpottaa vielä enemmän. :)
Kiitos vielä!! <3
Voisin sanoa tähän vähän kaikenlaista. Hyvin provosoiva aihe..
VastaaPoistaToivottavasti kaikki kääntyy parhainpäin sulle. :) Sun täytyy vaan nähä vähän enemmän vaivaa tutustua ihmisiin ja kenties laajentaa porukkaa, jossa hengailet.. Eiköhän teidän koulussa joku ole, joka jakaa sun ajatusmaailman :)
Se on vain aika vaikea mennä yhtäkkiä vaan joidenkin ihmisten luo, joiden kanssa ei oo mitään yhteistä :D useimmat on kumminkin vielä mua monta vuotta nuorempia. Mukava luokka mulla on, enkä mä siis yksin ole, mutta en ole vielä saanut sellaista kaveria, jota voisin nähdä vapaa-ajalla. :)
PoistaTiedän tunteen. Itse menin ekana opiskeluvuotena jollekulle puhumaan ja ei ollut mikään maailman paras kokemus. Nykysin en juurikaan puhu tuntemattomille, ellei ole pakko tai jos en tunne oloani turvalliseksi (millä tarkoitan sitä, että luotan ihmisen hyväksyvän todellisen minäni). :/ Olen siis ehkä vähän väärä henkilö sanomaan mitään aiheeseen liittyen :)
PoistaOoh.. sielunkumppani (kaverimielessä) ois munkin unelma. Tavallaan ihan kätevä ku opiskellaan poikaystävän kaa samaa aihetta yliopistos, mutta aika vähän samoja kursseja kuitenki. Mun paras kaveri kuoli 2010. Se oli tosi ihana ja rakas, vaikka oltiinkin ihan erilaisia. Vaikea aihe vieläkin, enkä sano, että kukaan koskaan voisi täysin korvata J:tä, mutta kyllä tässä jotakuta kaipailisi jo siihen paikalle :/
Mutta toisaalta, on siinäkin tietysti perää, että pitää itsekin uskaltaa muiden kanssa enemmän jutella. :) meillä onneksi on siitä mukava luokka, että ketään ei jätetä ulkopuolelle ja useimmiten välitunnilla menenkin yhteen isompaan ryhmään juttelemaan jotain.
PoistaPaljon voimia sulle <3 siihen tarvitsee paljon aikaa, että pääsee yli. Välttämättä koskaan ei täysin, mutta pakkohan sen on vähän helpottaa.. Mä hyvästelin oman isäni 4 vuotta sitten, ja onhan se vaikuttanut muhun, edelleen suren ja edelleen tulee itku aina, kun ajattelen. Mutta meistä tulee vielä vahvoja, usko pois!
Sellainen kaveri olisi kyllä ihana omistaa, jonka kanssa voisi puhua mistä tahansa ja käydä syömässä, lenkillä, elokuvissa. Aikoinani kun muutin tänne uudelle paikkakunnalle, kaikki kaverit jäivät. Edes ihminen, jonka olen tuntenut vauvasta asti, aina ollut mun paras kaveri - sekään ei enää tahdo pitää kunnolla yhteyttä. Joskus mä laitan sille viestiä, se vastaa lyhyesti tai monen päivän päästä. Se ei koskaan laita itse mulle mitään. Harmittaa kyllä :-(
Mutta mä uskon ja luotan, että kyllä niitä uusia ihmisiä elämään tulee.